Sitä ei näe tilinpäätöksessä.
Monet sosiaalialan työn tärkeimmistä onnistumisista ovat sellaisia, joita kukaan ei juhli.
Nämä onnistumiset ovat kriisejä, jotka eivät koskaan syvene. Ne ovat huolia, jotka huomataan ajoissa. Ne ovat lapsia, vanhempia ja ikääntyneitä, jotka saavat ajoissa tarvitsemansa tuen. Ne ovat sairaita, kriisin kokeneita tai vammaisia, jotka saavat ajoissa riittävää ja sopivaa tukea.
Nämä onnistumiset eivät näy excel-riveillä eivätkä hyvinvointialuetalouden tunnusluvuissa, mutta juuri niistä hyvinvointi rakentuu. Onnistumiset näkyvät ihmisten elämässä ja juuri siksi niiden merkitystä on niin helppo aliarvioida.
Siksi Pohteen irtisanomiset ja sosiaalialaan kohdistuvat säästöt tuntuvat erityisen raskailta.
Ymmärrän hyvin, että hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja meidän tulee kohdentaa julkista rahaa entistä tarkemmin. Ymmärrän myös sen, että ratkaisuja on etsittävä. Mutta samalla mietin, ymmärrämmekö riittävästi, mistä olemme säästämässä.
Sosiaalialan työ ei ole todellakaan pelkkä kuluerä tai kustannus, vaan se on yhteiskunnan tapa pitää huolta ihmisistä silloin, kun omat voimat eivät riitä. Se on työtä, jolla ehkäistään syrjäytymistä, puututaan ongelmiin ajoissa ja tuetaan ihmisiä selviytymään arjessa. Usein juuri silloin, kun kukaan muu ei enää näe ratkaisua.
Olen huolissani siitä, että säästöjen keskellä katoaa jotakin olennaista. Erityisen ristiriitaiselta tuntuu se, että samalla kun puhumme palveluiden vaikuttavuudesta, olemme valmiita luopumaan työntekijöistä tai toimintatavoista, jotka juuri sitä vaikuttavuutta tuottavat.
Kun työntekijöitä on vähemmän, aikaa on vähemmän. Kun aikaa on vähemmän, kohtaamiset vähenevät. Ja kun kohtaamiset vähenevät, jää helposti huomaamatta se pieni asia, joka olisi pitänyt nähdä ajoissa.
Sosiaalialalla tiedämme, että kaikkein kalleinta on liian myöhään annettu apu.
Silti tuntuu, että päätöksiä tehdään yhä enemmän lyhyen aikavälin säästöjen kuin pitkän aikavälin vaikutusten perusteella. Ihmisten hätä ei kuitenkaan vähene siksi, että työntekijöitä on vähemmän. Palvelun tarve ei poistu organisaatiokaavioita muuttamalla. Päinvastoin.
Samaan aikaan tiedämme, että mielenterveyden haasteet lisääntyvät, perheet tarvitsevat tukea ja väestö ikääntyy. Tarve sosiaalialan osaamiselle ei ole katoamassa mihinkään. Sen pitäisi näkyä myös päätöksissämme. 1990-luvun karmeat säästöt ja kalliit virheet pitäisi olla paremmin muistissa. Eikö mitään opittu?
Jokaisen irtisanomisen takana on ammattilainen, joka on rakentanut hyvinvointia tähän maakuntaan. Jokaisen vähennetyn työtehtävän toisessa päässä on ihminen, joka tarvitsee apua.
Olen huolissani siitä, että etsimme säästöjä juuri sieltä, missä niiden vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin. Kun sosiaalialan työntekijä jää pois, hänen mukanaan ei poistu ihmisten tuen tarve. Se jää odottamaan. Jonottamaan. Kasaantumaan.
Lopulta kysymys ei ole siitä, paljonko säästämme tänään. Kysymys on siitä, millaisen hinnan olemme valmiita maksamaan huomenna siitä, että emme auttaneet ajoissa. Me puhumme usein miljoonista euroista. Harvemmin puhumme siitä, mitä menetämme, jos ihmisellä ei enää ole ketään, joka ehtii kuunnella, kulkea rinnalla tai auttaa löytämään suunnan eteenpäin.
Pahoinvointia ei voi leikata pois budjetista. Joskus näyttää siltä, että säästämme palveluista, mutta unohdamme, että ihmisten tarpeet eivät katoa samalla päätöksellä.
Sosiaalityö ei rakenna vain yksilöiden hyvinvointia vaan myös yhteiskuntarauhaa. Se vahvistaa luottamusta, osallisuutta ja kokemusta siitä, ettei kukaan jää yksin. Kun nämä rakenteet ovat kunnossa, koko yhteiskunta voi paremmin.
Kun sosiaalialan kohdentuu säästöjä, ei säästetä vain henkilöstöstä tai palveluista, vaan siitä näkymättömästä turvaverkosta, joka kantaa ihmistä silloin, kun elämä horjuu. Kun tämä verkko alkaa repeillä, sen korjaaminen tulee lopulta paljon kalliimmaksi kuin sen ylläpitäminen koskaan oli.
Tyhmät säästöt ovat tyhmyyttä.