Työmarkkinat ovat olleet murroksessa jo pitkään. Nykyisin työ näyttäytyy usein ”vanhoihin hyviin” aikoihin peilaten epäsäännöllisenä ja -tyypillisenä: se on pirstaloitunutta, lyhytkestoista ja osa-aikaista. Uutena ilmiönä meille on tullut tutuksi viime vuosina erityisesti alustatalouden kehityksen myötä esimerkiksi niin kutsuttu ”pakkoyrittäjyys” ja sen haasteet. Meillä on nykyisin monta tapaa tehdä työtä ja yrittää tulla toimeen.

Työmarkkinoiden ongelma ei ole siinä, että työ muuttuu, vaan se, että tänä päivänä on entistä vaikeampaa ansaita riittävä elanto työllä. Tarinat kolmea työtä tekevistä, ja silti sosiaaliturvaan turvautuvista ihmisistä eivät ole urbaania legendaa. Samalla kun huolehdimme kokoaikaisen työntekijän riittävästä toimeentulosta, on huomio kiinnitettävä myös osa-aikaisten työntekijöiden työsuhdeturvaan.

Ongelma ei ole pelkästään pääkaupunkiseudun korkeiden asumiskustannusten alueella. Päällä oleva hurja inflaatio ja eteenkin asumisen kustannusten nousu on ajanut monet suomalaiset työssäkäyvät toimeentulon rajoille. Enää edes kokoaikainen työsuhde ei välttämättä riitä kattamaan elinkustannuksia.

Mitä voidaan tehdä? Moni muistaa edellisen hallituskauden aikana solmitun Kiky-sopimuksen. Työajan jatkamisen ja julkisen sektorin lomarahojen leikkaamisen lisäksi porvarihallitus siirsi ennen työnantajien maksuvastuulla olleita sivukuluja työntekijöiden palkasta perittäväksi. Tämä suora palkan leikkaus oli 2,05%. Summa ei prosenttina kuullosta mahdottomalta, mutta keskituloiselle palkansaajalle se voi tehdä työuran aikana kymmenien tuhansien euron kokonaiskustannuksen.

Tällä hetkellä, kun työntekijät ovat taloudellisessa ahdingossa ja tarvitset itse jokaisen mahdollisuuden selviytyä arjesta koko ajan kiristyvien arkielämän kustannusten keskellä, kannatan Kiky-maksujen palauttamista takaisin työnantajan kannettavaksi.

Reilu työelämä tarvitsee tekoja.